Bh-koe osa 2

Rehellisesti  sanottuna bh-koe epäonnistui muutamasta syystä johtuen:

1) Minun jännitys

2) Omistaja-koira suhteen puutteet

3) Hallinnan puute

Nämä kaikki kolme tekijää nivoutuvat aika vahvasti toisiinsa. Jännitän osittain siksi, etten luota Kelmin suoriutumiseen. En luota koiraan sen takia, että hallinta on puutteellinen. Koirakaan ei oikein luota minuun, koska jännittäessäni muutun epävarmaksi. Minun muuttuessa epävarmaksi Kelmi kokee joutuvansa tekemään päätöksiä itse ja ne sitten ovat esimerkiksi tämä sirun tarkistuksen aikana tapahtunut haukkuminen ja väistäminen. 

Näistä kolmesta minun on tietysti helpointa syyttää jännittämistä, mutta rehellisesti sanottuna Kelmi ei ole täysin hallinnassa, enkä luota koiraan niinkään paljoa, kuin se ehkä ansaitsisi. Ohjaamiseni muuttuu siis epävarmaksi, minkä koira lukee minun epävarmuutena ja tekee siitä omalle luonnolleen sopivat johtopäätökset. Hallinnan suhteen meillä on siis paljonkin tekemistä. Hallintaan kuuluu mielestäni myös koiran "mielentilan" hallinta, eli se, että koiran "intoa"/ kiihkoa ei päästetä nousemaan oman toimintakyvyn kynnyksen yli. Tavoitteena on siis koira, joka pysyy mielentilaltaan koko ajan alueella, jossa se pystyy ottamaan käskyjä vastaan ja toimimaan niiden mukaisesti. Pääsääntöisestihän meillä ei tätä ongelmaa ole Kelmin kanssa, se ennemminkin valahtaa sijaistoimintojen (haistelu) puolelle helposti paineistuessaan. Tässä tilanteessa on ennemminkin kyse (minun mielestä) meidän välisestä suhteesta kuin hallinnasta, vaikka Kelmihän paineistuu, kun minä jännityn tai turhaudun, joka taas tapahtuu tilanteissa, joissa en ole varma Kelmin hallinnasta. Ainut tilanne, missä Kelmillä ikään kuin "keittää yli" on tietynlaisten vieraiden miesten kohtaaminen. Jännitystilan mennessä tietyn kynnyksen yli, se ei enää pysty rauhoittumaan ennen kuin jännityksen aiheuttaja on tarpeeksi kaukana ja se tuntee olevansa turvassa. Pahimmillaan sekään ei riitä, vaan Kelmi tarvitsee jotain muuta mietittävää pästäkseen yli huonosta mielentilasta ja pystyäkseen keskittymään mihinkään muuhun. Toki ihan puhdasta kurittomuuttakin saattaa tietyissä tilanteissa tulla vastaan, vaikka Kelmi-mies onkin pääsääntöisesti mukavan kuuliainen koirakansalainen.

Itselleni koiranomistajana herkin paikka on omistaja-koira suhde. Tekee aika pahaa myöntää, että oma suhde koiraan kaipaisi kehittämistä. Siitä tulee jotenkin tosi epäonnistunut fiilis... senhän pitäisi olla koirankouluttamisen peruspilari, että suhde on kunnossa! Huolimatta siitä, minun on pakko myöntää, että kyllä Kelmin ja minun välinen suhde kaipaa pientä paikkailua. Suurin kompastuskivi on tällä hetkellä nimenomaan mun oma epävarmuus ohjaaajana: pelkään niin kauheasti tekeväni virheen, josta koira ei palaudu, että jätän helposti koiran yksin juuri niinä hetkinä, kun se tarvitsisi tukea ja vahvistusta.

Jatkossa keskitymmekin ohjatuissa treeneissä nimenomaan näihin yllä mainittuihin haasteisiin. Liikkeitä ei enää niinkään tarvitse jumppailla, koska Kelmi osaa ne teknisesti hyvin, kunhan vaan pysyyvät muistissa. Lähiviikot tahkotaan siis ihan perushallintaa. Tavoitteena on luoda varmuutta minulle ohjaajana ja Kelmille luottoa ohjaajaan itsehillinnän ja kurinalaisuuden lisäksi. Näiden myötä alan toivottavasti luottamaan koiraan ja sitä kautta jännityksenkin pitäisi kaiken järjen mukaan vähetä edes vähän. Eli vaikka jatkossa treenipäiväkirja täyttyykin ihan muista kuin tottisjutuista, on lähitavoitteena yhä BH!

Alla hyvä esimerkki hallinnasta Hildan tyyliin

Bh-koe

Tässä on joutunut pari päivää vähän jäsentelemään kokeen herättämiä ajatuksia ja ajattelinkin postata kaksi eri tekstiä tähän liittyen. Ensimmäinen käsittelee itse kokeen suorittamista ja toisessa sitten yritän miettiä, mitkä asiat saattoivat vaikuttaa tähän aikalailla täysin ala-arvoiseen suoriutumiseen.

Itse koesuorituksessa ei todellakaan ole paljoa kerrottavaa, keskeytin kokeen hihnassa seuruun jälkeen. Ainut selkeä hassunhauska tapahtuma oli paikkamakuun aikana. Jätkänpötkylähän otti ja päätti kesken kaiken nousta istumaan katsellakseen maisemia, tämän jälkeen alkoi ääntelemään ja kävi takaisin maate. Kun tämäkään ei tyydytystä tuonut, se päätti loppukaneettina ottaa hatkat, onneksi kuitenkin minun luokse. Tai no, juoksi ensin mua kohti, sitten kun kuulin epäilyttävää tuminaa ja käännyin katsomaan kauhistuneena onko tosissaan Kelmi kyseisen äänen aiheuttaja, se päättikin ilmeeni nähtyään koukata vähän kauemmaksi ja tuli (erittäin kiukkuisen) luoksetulokäskyn jälkeen iloisesti mielestellen eteeni istumaan. 

Tuo välikohtaus ei sinänsä minua haittaa, koska olin henkisesti jo luovuttanut siihen mennessä. Lisäksi kakara näytti nauttivan pienestä karkureissustaan ihan hulvattoman paljon ja ainahan on kiva katsoa kun koiralla on kivaa :D

Luultavasti syy tähän yllättävään karkaamiseen (paikkamakuu on ollut siis ehdottomasti vahvin bh-kokeen liikkeistä) oli sekä minun jännitykseni että Kelmin kiihtyminen toisen ohjaajan äärimmäisen samankaltaisista käskyistä. Eli ikäänkuin turhautui:  "Perhana kun kuuluu tuttu käsky, mutta vähän niin kuin on tämä paikkamakuu-käskykin päällä, niin ei kai tästä saisi lähteä, mutta kun mukavampaa olisi suorittaa jotain aktiivista, varsinkin kun tuo mammakin on niin helkkarin outo." 

Tällä ilmeellä tosiaan suoraan kohti!

Suoritimme siis paikkamakuun ensimmäisenä ja tästä hienosta suorituksesta ahdistuneena (ja nolostuneena) astelin seuruukaavion aloitusmerkille tuomarin käskystä entistä masentuneempana ja jännityneempänä. Seuraamista en tosiaan halua edes muistella, täydellinen alisuoriutuminen... Kelmi oli kuin sunnuntai-kävelyllä, haisteli maata, kinusi toisen koiran luo ja tuusasi omiaan. Henkilöryhmän jälkeen näin viisaaksi keskeyttää kokeen ja olimme kyllä tuomarin kanssa siinä ihan samoilla linjoilla.

Syy, miksi olin luovuttanut jo ennen ensimmäistä liikettä oli sirun tarkistuksessa. Kelmille vieras mies, sirulukija ja minun jännitys olivat liikaa ja siltä meni pakka sekaisin. Se aloitti haukkumaan tuomarille heti, kun käsi ojentui sirulukijan kanssa sitä kohti ja väisti alta pois. Aluksi yritin olla hiljaa ja rauhoitella itseäni, mutta sen epäonnistuessa yritin komentaa jätkää olemaan ihmisiksi. Siitäkään ei ollut hyötyä. Saatiin osa sen reagoinneista videolle ja niissä ei näy pelokasta koiraa, vaan koira, jota jännittää ja joka ei saanut minulta tarpeeksi tukea (eikä ehkä kuriakaan, kun menin aika jäihin). Tuomari kulutti useita minuutteja sirun tarkistukseen pariinkin otteeseen ennen kuin sirunluenta onnistui puolivahingossa Kelmin tsiigaillessa ihanaa kinkkua, joka ulkoili sivummalla. Tämä ei tosiaankaan starttina ollut mulle helpoin ja kommentoinkin sitten ennen suoritukseen lähtöä, että ihan sama, ei tuu menee läpi. Harmitti ja hävetti niin julmetusti ja pienet itkutkin päräytin ennen kentälle siirtymistä. Lähtötilanne oli siis kaikkea muuta kuin hyvä onnistuneelle koedebyytillemme. 

No, lisää harjoituksia vieraiden ihmisten edessä ja Kelmille sirun lukemiseen, niin jospa se vielä joku päivä onnistuisi!

Kohti Bh-koetta

4 päivää Bh-kokeeseen. 4 päivää Bh-kokeeseen. 4 PÄIVÄÄ BH-KOKEESEEN.

Ainoa ajatus mikä pyöri aamulla päässäni. 4 pv Bh-kokeeseen, mitä siinä ajassa kerkeää?

Saada ohjaajalle järkeä päähän ja vähemmän jännitystä? No ei ainakaan sitä.
Saada koira keskittymään paremmin koirahäiriössä? Ehkä vähän, oikein sopivan treenin osuessa kohdalle ja hyvällä tuurilla voisi onnistuakin.
Vähentää ohjaajan ahdistusta sosiaalisesta paineesta? Siihen tuskin riittää 4 vuottakaan.
Seota jännityksestä? Se jää nähtäväksi.

Niin, jos jäi epävelväksi, Kelmin Bh- kokeeseen on tänään 4pv. Sunnuntaina testataan miten Tanjan hermot kestää koetilannetta. Sunnuntaina testataan myös sitä, kestääkö Kelmi Tanjan jännitystä. Sunnuntaina nähdään onko Kelmi yhteiskuntakelvollinen koira. Sunnuntaina selviää olenko maanantain tottis-treeneissä elämäni huipulla vai onko koira menossa myyntiin jollekin, joka jotain osaa tehdäkin.

Mikähän ihme siinä on, että Bh-koe, joka on käytännössä vain valmistava koe pk-lajeja varten,  saa aikaan tällaisen tunneryöpyn? Joka toinen päivä olen lannistunut ja sitä mieltä että ihan sama, ei se läpi mene kuitenkaan. Sitten taas seuraavana päivänä saatankin päättää, että eihän tässä ole mitään, PAKK1 (hyväksytty suoritus) sieltä tulee, ei muuta voi tullakaan.

Ja mikähän siinä on, että juuri tähän kokeeseen, joka on siis vain ponnahduslauta "oikeisiin" kokeisiin on pitänyt vängätä nälkävuoden pituinen seuruukaavio? Missä yhteiskuntakelpoinen koira oikeasti tarvitsee yli 300 askeleen seuruu- kaaviota? Mitä sillä, että koira seuraa säntillisesti yli 150askelta putkeen hihnassa ja tämän jälkeen toiset samanlaiset ilman hihnaa on tekemistä yhteiskuntakelvollisuuden kanssa? Eikö vaikka 50-70 askelta riitä? Eikö voisi luoda sellaista matalan kynnyksen koetta ensikertalaisille, jota ei tarvitsisi näin julmetusti jännittää? Sitten olisi nämä oikeat Bh-kokeet tyypeille, ketkä on jo saaneet aiemmalla koiralla tuloksia tai jotain. Kuka allekirjoittaisi tällaisen addressin, jos Palveluskoiraliitolle sen laittaisin? :D

"Taasko se siitä ihme bh-kokeesta keuhkoo?!?!"

Ei vaan, tosissaan. Oikeastihan Bh-koe on juurikin tuo matalan kynnyksen koe, mutta mikä siinä hitsit vieköön on, että se näin hirveästi ihmistä ahdistaa? Jos ei mene läpi, niin ei muuta kun uutta putkeen. Näinhän se menee sitten maastokokeissakin, jos ei tule tulosta, seuraavaa ilmoa kehiin ja uusi yritys. Ei kellään ole puhdasta rivistöä onnistumisia joka ikisestä kokeesta. Kuka takois mun päähän, että epäonnistuminen on tie onnistumiseen ja jokaista onnistumista kohden tarvitaan se sata epäonnistumista (tai jotain)?

Mutta hei, ainakin vielä, näin neljä päivää ennen koetta, en ole perääntynyt osallistumisesta! Mun pitäisi olla tyytyväinen itseeni jo siinä, että olen ilmoittautunut ja aion myös ilmaantua koepaikalle :) Armollisuutta itseään kohtaan, sitä ehkä kaipaisin. Ja vinkkejä siihen, miten tällaista ylitsevuotavaa koejännitystä / -kammoa saisi hallittua niin, ettei koira sekoa askelmerkeissään, kun ohjaajalla on omat palikat aivan levällään.