Kiintymys koira-omistajasuhteen kulmakivenä

Syksyn Arjen Teho-kurssilla pyörimme koko ajan koira-omistajasuhteen ytimessä. Hyvä koira-omistajasuhde lähtee kouluttajani mukaan kolmen koon säännöstä: Koulutus, kiintymys ja kuri. Kurista kirjoittelinkin jo syksyllä, nyt on vihdoin luvassa kiintymys. Kurssilla kiintymys-sanalla tarkoitettiin nimenomaan niin sanottua syvemmän tason kiintymystä/luottamusta.



Aloitusluennolla käytiin läpi mihin kaikkeen syvä kiintymys koiran ja omistajan välillä vaikuttaa. Se tietenkin parantaa suhdetta, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Syvä luottamus/kiintymys helpottaa esimerkiksi uusien asioiden kohtaamisessa herkälle koiralle. Hyvä suhde mahdollistaa monipuolisemman ja jopa toimivamman palkkauksen. Kiintymys mahdollistaa myös sen, että kuria voidaan ylläpitää ilman, että kurinpito muuttuu alistamiseksi. Hyvän koira-omistajasuhteen myötä moni asia koiran kanssa helpottuu ja koiran kanssa elämisestä/harrastamisesta huomaa nauttivansa enemmän.



Kiintymykseen liittyy läheisyyden lisäksi vahvasti myös uteliaisuus. Uteliaisuus omaa koiraa kohtaan; mistä se tykkää ja miten? Tämä sama uteliaisuus on muuten tärkeää myös palkkaamisessa, mutta siitä lisää ehkä myöhemmin. Jokainen koira on oma persoonansa ja kaikki koirat eivät tykkää samoista asioista. Esimerkkinä Hilda vs Kelmi. Kelmi hakeutuu mielellään iholle ja kaipaa rapsutuksia/silittelyä siinä ollessaan. Hilda taasen on koira, joka lähelle asettuessaan haluaa vain nauttia läheisyydestä sellaisenaan, jos erehdyt tässä tilanteessa sitä rapsuttamaan tai silittämään, saat kiitokseksi närkästyneen katseen ehkä jopa pienen murahduksen saattelemana isomman hajuraon. Nämä kaksi koiraa kaipaavat aivan erilaista huomiota, olenko kuitenkaan koskaan pysähtynyt miettimään ja seuraamaan mikä on se paras juttu, mistä koirani tykkää niin paljon, että se rentoutuen voi nauttia läheisyydestä?



Minulla on tapana kuluttaa aikaa koirien kanssa touhuten koko ajan jotain... leikittää/opettaa temppuja tai touhuta muuten jotain aktiivista. Yhteinen rentoutumisaika on jäänyt luvattoman vähäiseksi. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö meillä koirat saisi huomiota, rapsutuksia tai etteikö meillä olisi pieniä hellyyshetkiä päivittäin! Se, mitä meiltä on puuttunut, on sellainen syvän luottamuksen ja kiintymyksen tietoinen vahvistaminen. Sellaista aitoa syvää läheisyyttä, missä myös minä keskityn hetkeen, enkä jo suunnittele seuraavaa päivää tai katso poissaolevana televisiota, meillä on ollut kovin vähän viime vuonna.

Olen nyt harjoitellut tätä aitoa läsnäoloa ja läheisyyttä pitkin talvea ja suurin ero on huomattavissa Hildasta: pikkuhiljaa siitä on kuoriutumassa koira, joka sittenkin tykkää rapsutteluista ja silityksistä, kunhan se tehdään oikein! Nykyään Hildalla on seniorioikeuksiin kuuluva lupa tulla sohvalle. Usein naikkonen asettuu strategisesti niin, että sen takamus on kohti potentiaalista rapsuttelijaa, kun rapsuttava käsi sitten lähestyy takamusta, on hyvä venyttäytyä täyteen mittaan ja nauttia täysin rinnoin huomiosta. Kelmissä suurimman eron huomaa suhteen parantumisesta muissa tilanteissa. Pikkuhiljaa poika alkaa luottaa minuun jännittävissä tilanteissa ja jännäkohtaukset ovat nykyään harvinaisempia ja ne laantuvat nopeammin. Jäninitys ei enää jää niin pahasti päälle kuin esim. viime kesänä.

Koira-omistajasuhteessa on yhä paljon tehtävää, mutta mielestäni meillä alkaa olla suunta jo parempaan päin ja ehkä joku päivä ymmärrän vielä mitä tuon kakaran päässä liikkuukaan ;)

Kenen mielentila on tärkein?

Arjen tavoista hihnakäyttäytyminen on ollut minulle ehdottomasti vaikein koulutettava asia. Sellaista rentoa, löysällä hihnalla kävelyä en ole saanut yhdellekään koiralle opetettua kunnolla. Kelmi on osoittautunut tässäkin vähän erilaiseksi nuoreksi aiempiin kokemuksiini verraten. Hihnassa kulkeminen kävi hetkittäin sen kanssa jopa kivuliaaksi jätkän aivan yhtäkkiä rynnätessä hajuille. Tuntui, että tyypillä ei olisi ollut mitään tuntoa kaulassaan vaikka kuinka paljon painetta pantaan tulisikin. Aiemmin olen ratkaissut hihnalenkkeilyn ongelmat erillisellä käskyllä, jolla koira on enemmän tai vähemmän kuuliaisesti kulkenut suurinpiirtein rinnallani. Kelmin kohdalla tämän käskyn opettaminen on ollut työn ja tuskan takana ja jossain välissä jo heitinkin osittain rukkaset kaivoon ja tyydyin siihen, että täällä korvessa kun asutaan, niin ei oo väliä.

Syksyn kurssilla koin aikamoisen heräämisen omassa asenteessani erityisesti hihnailua kohtaan ja pikkuhiljaa lenkit ovat muuttuneet miellyttävämmiksi. Tällä hetkellä Kelmi kulkee "lähellä"-käskyllä suurinpiirtein vierelläni edeten minun tahtiani haistelematta tai vapaasti haistellen pieniä pätkiä. Lähellä kävelyn taito on vielä pahoissa häiriökohdissa koulutuksen alla, mutta tutuissa ympäristöissä/hajuissa tämä toimii jo tosi hyvin! Tavoitteiss on lisäksi kontaktikävelty (ei ihan yhtä nihilistisen tarkka kuin seuruuttaminen) ahtaita ja hankalia paikkoja ajatellen, mutta tätä en ole vielä lähtenyt vaikeammissa ympäristöissä kouluttamaan. Olen vain ollut niin onnellinen jo pelkästään lähellä kävelystä ettei mitään rajaa! Voin luottaa siihen, että tuo valkoinen ääliösmies ei kisko minua nurin tai vie mennessään ojanperukoille!

Kuten jo viime tekstissäni mainitsin, suurin tekijä taidon oppimisessa oli mun oma asenne ja mielentila. Videoituani muutamia hihnalenkkejä jätkylän kanssa olin rehellisesti sanottuna järkyttynyt omasta mielentilastani lenkeillä. En ihmetellyt enää, miksi lähellä kävelyn opettaminen oli niin vaikeaa! Kohdallani harjoittelu keskittyi siis minun mielentilaani ei niinkään koiran (eli valitsin harjoituspaikoiksi helppoja paikkoja aluksi) ja pyrin pitämään itseni rentona ja iloisena koko harjoitteen ajan. Ja kas kummaa, aivan yhtäkkiä jätkä alkoi oppia!

Marraskuussa harjoittelun aloitettuani tilanne oli se, että Kelmi pysyi lähelläni vain pienen hetken ja heti tilaisuuden tullen ryntäili hajuille niin kovaa, että pelkäsin välillä olkapääni irtoavan liitoksistaan.  Tämä oli tietenkään omiaan nostamaan  minun kierroksia ja muutuin lenkin edetessä aina vain kireämmäksi ja kireämmäksi. Vaadin kakaralta enemmän ja enemmän, mutta unohdin opettaa, mitä vaadin. Reilu peli.

Joulukuun lopulla oltiinkin jo tilanteessa, että taajama-alueella pystyin kulkemaan hyvällä mielellä pidemmänkin lenkin koiran pysyessä hienosti rinnalla. Tottakai palkkaan yhä säännöllisesti, koska taito ei ole vielä tarpeeksi vahva pysyäkseen yllä ilman säännöllistä palkkausta, mutta silti. Ero on huima näin lyhyeen aikaan ja oikeasti, mikään muu ei ole muuttunut kuin oma asenne ja olotila lenkeillä. Tämä onkin herättänyt minut miettimään miten moneen muuhun asiaan olenkin itse vaikuttanut omalla ennakkoasenteellani tai jännitykselläni?

Vuosi vaihtui ihan yllättäin!

Viime vuoden loppu meni aika kohinalla. Teimme kotona saunaremonttia samalla kun minulla oli parhaina viikkoina viidet ohjatut treenit Kelmin kanssa ja siihen päälle uinti/käsittelyajat. Näinpä blogin kirjoittaminen oli pakko pitää hetken tauolla, koska tunnit eivät vain yksinkertaisesti riittäneet vuorokaudessa. Nyt sauna on viimeistelyä vaille valmis ja syksyn suurin panostus, Arjen Teho-kurssi, loppunut, joten arki-iltoina on nykyään aikaa muuhunkin kuin autossa istumiseen ja koirailuun. Ja sitten yhtäkkiä huomaankin vuoden vaihtuneen!

Jaa, sinne se meni, vuosi 2017!

Syksyn yli kestävällä intensiivikurssilla sain hurjan paljon lisäoppia itsestäni ja koirastani, sekä siitä, miksi tietyt asiat ovat Kelmin kanssa tuntuneet nihkeiltä. Kokonaisuudessaan kurssi oli tosi hyvä herätys omaan asenteeseeni koiran kanssa harrastamiseen; kyseessä ei ole suoritus vaan yhdessä tekeminen! Kurssin myötä olen alkanut löytää rentoutta myös muiden edessä treenaamiseen ja julkisilla paikoilla liikkumiseen koiran kanssa. Ennen kurssin alkua en ollut edes tajunnut miten takakireäksi muutun melkeinpä heti, kun tiedän vieraiden ihmisten näkevän tekemiseni koiran kanssa. Kouluttaja oli minulle tästä kyllä sanonut jo moneen otteeseen ja väitin ymmärtäväni, vaikka todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan miten kireältä vaikutan esimerkiksi hihnalenkeillä!

Ja tässä tulee teille kaikille vinkki! Kokeilkaapa ihan mielenkiinnosta videoida normaalia arkielämää, vaikka sieltä hihnalenkiltä. Kuva saattaa heilua ja olla epätarkka, mutta kuulette oman äänensävynne ja hyvällä tuurilla myös koiran ja sen reaktiot teidän liikkeisiin ja äänensävyihin. Meinasin kuolla häpeästä kun näin ensimmäisen pätkän hihnalenkistä Kelmin kanssa. Kuulostin koko ajan siltä, kuin jätkä ois ollu pahinkin rikollinen, jota talutan käsiraudoissa kohti eristysselliä. Ihmekään jos hihnalenkkeilystä oli kadonnut ilo. 

Tätä iloa on kaivattu myös hihnalenkeille.

 Kirjoitan vielä kurssilla oppimistani asioista lisää talven myötä, monta ahaa-elämystä on nimittäin koettu, mutta tämä videolta paistanut kireys oli niistä suurin! 

Hirvittävän paljon en ole kerennyt kuvaamaankaan, mutta tässä muutama kuvaloinen lumisesta syksystä/alkutalvesta.