Vuosi vaihtui ihan yllättäin!

Viime vuoden loppu meni aika kohinalla. Teimme kotona saunaremonttia samalla kun minulla oli parhaina viikkoina viidet ohjatut treenit Kelmin kanssa ja siihen päälle uinti/käsittelyajat. Näinpä blogin kirjoittaminen oli pakko pitää hetken tauolla, koska tunnit eivät vain yksinkertaisesti riittäneet vuorokaudessa. Nyt sauna on viimeistelyä vaille valmis ja syksyn suurin panostus, Arjen Teho-kurssi, loppunut, joten arki-iltoina on nykyään aikaa muuhunkin kuin autossa istumiseen ja koirailuun. Ja sitten yhtäkkiä huomaankin vuoden vaihtuneen!

Jaa, sinne se meni, vuosi 2017!

Syksyn yli kestävällä intensiivikurssilla sain hurjan paljon lisäoppia itsestäni ja koirastani, sekä siitä, miksi tietyt asiat ovat Kelmin kanssa tuntuneet nihkeiltä. Kokonaisuudessaan kurssi oli tosi hyvä herätys omaan asenteeseeni koiran kanssa harrastamiseen; kyseessä ei ole suoritus vaan yhdessä tekeminen! Kurssin myötä olen alkanut löytää rentoutta myös muiden edessä treenaamiseen ja julkisilla paikoilla liikkumiseen koiran kanssa. Ennen kurssin alkua en ollut edes tajunnut miten takakireäksi muutun melkeinpä heti, kun tiedän vieraiden ihmisten näkevän tekemiseni koiran kanssa. Kouluttaja oli minulle tästä kyllä sanonut jo moneen otteeseen ja väitin ymmärtäväni, vaikka todellisuudessa minulla ei ollut hajuakaan miten kireältä vaikutan esimerkiksi hihnalenkeillä!

Ja tässä tulee teille kaikille vinkki! Kokeilkaapa ihan mielenkiinnosta videoida normaalia arkielämää, vaikka sieltä hihnalenkiltä. Kuva saattaa heilua ja olla epätarkka, mutta kuulette oman äänensävynne ja hyvällä tuurilla myös koiran ja sen reaktiot teidän liikkeisiin ja äänensävyihin. Meinasin kuolla häpeästä kun näin ensimmäisen pätkän hihnalenkistä Kelmin kanssa. Kuulostin koko ajan siltä, kuin jätkä ois ollu pahinkin rikollinen, jota talutan käsiraudoissa kohti eristysselliä. Ihmekään jos hihnalenkkeilystä oli kadonnut ilo. 

Tätä iloa on kaivattu myös hihnalenkeille.

 Kirjoitan vielä kurssilla oppimistani asioista lisää talven myötä, monta ahaa-elämystä on nimittäin koettu, mutta tämä videolta paistanut kireys oli niistä suurin! 

Hirvittävän paljon en ole kerennyt kuvaamaankaan, mutta tässä muutama kuvaloinen lumisesta syksystä/alkutalvesta. 

Bh-koe

Tässä on joutunut pari päivää vähän jäsentelemään kokeen herättämiä ajatuksia ja ajattelinkin postata kaksi eri tekstiä tähän liittyen. Ensimmäinen käsittelee itse kokeen suorittamista ja toisessa sitten yritän miettiä, mitkä asiat saattoivat vaikuttaa tähän aikalailla täysin ala-arvoiseen suoriutumiseen.

Itse koesuorituksessa ei todellakaan ole paljoa kerrottavaa, keskeytin kokeen hihnassa seuruun jälkeen. Ainut selkeä hassunhauska tapahtuma oli paikkamakuun aikana. Jätkänpötkylähän otti ja päätti kesken kaiken nousta istumaan katsellakseen maisemia, tämän jälkeen alkoi ääntelemään ja kävi takaisin maate. Kun tämäkään ei tyydytystä tuonut, se päätti loppukaneettina ottaa hatkat, onneksi kuitenkin minun luokse. Tai no, juoksi ensin mua kohti, sitten kun kuulin epäilyttävää tuminaa ja käännyin katsomaan kauhistuneena onko tosissaan Kelmi kyseisen äänen aiheuttaja, se päättikin ilmeeni nähtyään koukata vähän kauemmaksi ja tuli (erittäin kiukkuisen) luoksetulokäskyn jälkeen iloisesti mielestellen eteeni istumaan. 

Tuo välikohtaus ei sinänsä minua haittaa, koska olin henkisesti jo luovuttanut siihen mennessä. Lisäksi kakara näytti nauttivan pienestä karkureissustaan ihan hulvattoman paljon ja ainahan on kiva katsoa kun koiralla on kivaa :D

Luultavasti syy tähän yllättävään karkaamiseen (paikkamakuu on ollut siis ehdottomasti vahvin bh-kokeen liikkeistä) oli sekä minun jännitykseni että Kelmin kiihtyminen toisen ohjaajan äärimmäisen samankaltaisista käskyistä. Eli ikäänkuin turhautui:  "Perhana kun kuuluu tuttu käsky, mutta vähän niin kuin on tämä paikkamakuu-käskykin päällä, niin ei kai tästä saisi lähteä, mutta kun mukavampaa olisi suorittaa jotain aktiivista, varsinkin kun tuo mammakin on niin helkkarin outo." 

Tällä ilmeellä tosiaan suoraan kohti!

Suoritimme siis paikkamakuun ensimmäisenä ja tästä hienosta suorituksesta ahdistuneena (ja nolostuneena) astelin seuruukaavion aloitusmerkille tuomarin käskystä entistä masentuneempana ja jännityneempänä. Seuraamista en tosiaan halua edes muistella, täydellinen alisuoriutuminen... Kelmi oli kuin sunnuntai-kävelyllä, haisteli maata, kinusi toisen koiran luo ja tuusasi omiaan. Henkilöryhmän jälkeen näin viisaaksi keskeyttää kokeen ja olimme kyllä tuomarin kanssa siinä ihan samoilla linjoilla.

Syy, miksi olin luovuttanut jo ennen ensimmäistä liikettä oli sirun tarkistuksessa. Kelmille vieras mies, sirulukija ja minun jännitys olivat liikaa ja siltä meni pakka sekaisin. Se aloitti haukkumaan tuomarille heti, kun käsi ojentui sirulukijan kanssa sitä kohti ja väisti alta pois. Aluksi yritin olla hiljaa ja rauhoitella itseäni, mutta sen epäonnistuessa yritin komentaa jätkää olemaan ihmisiksi. Siitäkään ei ollut hyötyä. Saatiin osa sen reagoinneista videolle ja niissä ei näy pelokasta koiraa, vaan koira, jota jännittää ja joka ei saanut minulta tarpeeksi tukea (eikä ehkä kuriakaan, kun menin aika jäihin). Tuomari kulutti useita minuutteja sirun tarkistukseen pariinkin otteeseen ennen kuin sirunluenta onnistui puolivahingossa Kelmin tsiigaillessa ihanaa kinkkua, joka ulkoili sivummalla. Tämä ei tosiaankaan starttina ollut mulle helpoin ja kommentoinkin sitten ennen suoritukseen lähtöä, että ihan sama, ei tuu menee läpi. Harmitti ja hävetti niin julmetusti ja pienet itkutkin päräytin ennen kentälle siirtymistä. Lähtötilanne oli siis kaikkea muuta kuin hyvä onnistuneelle koedebyytillemme. 

No, lisää harjoituksia vieraiden ihmisten edessä ja Kelmille sirun lukemiseen, niin jospa se vielä joku päivä onnistuisi!

Häiriötreenit

Tiistai- iltana jäin hakukurssin treenien jälkeen tekemään vielä häiriöharjoitteita Bh-koetta varten.

Ajatuksenahan oli, että saisin Kelmille koirahäiriötreeniä ja lampun syttymään äijänpötkylän päässä, että niistä ihanista koiratovereista huolimatta ois hyvä kuunnella mitä sanottavaa sillä mammalla olikaan. Tämä osa treeneistä menikin ällistyttävän hyvin! Jätkä pisti parasta seuraamistaan kehiin vaikka lähellä oli vaikka minkä näköistä koiraa touhuamassa tokon parissa.

T'ämän jälkeen homma menikin vaikeaksi. Kouluttaja ohjasi siis oman ryhmänsä treenejä, mutta välillä sivusilmästä näki myös meidän touhuamista ja antoi parilla sanalla kommenttia, että Kelmille lepo, kohta tulee häiriötreeni. Koira siis autoon ja itse hengittelemään ja odottelemaan mitä tuleman pitää.

Pian ryhmän koirat olivatkin autossa ja kouluttajan pitäessä treenin purkua ryhmäläisille oli minun tehtävänä leikkiä henkilöryhmää:

"Eihän tässä mitään" ajatteli Tanja, otti Kelmin ulos fordin takapaksista ja lähti päättäväisenä liikkeelle.

Kaikki menee hyvin, kunnes ryhmäläisiin on muutama metri matkaa. Yhtäkkiä koiran keskittyminen herpaantuu ja se alkaa pyrkiä haistelemaan ihmisiä. Yritän vähän tökätä jätkää heräämään; ei auta. Yritän jämäkämmällä äänensävyllä; ei auta. Tässä vaiheessa Kelmi päästää jo pienen jännähaukku- yritelmän suustaan.

Eipä ne koirat (oma eikä muiden) näykään olevan ongelmana, vaan meikäläisen jännitys ja sosiaalinen paine: "Tuossa nyt kaikki katselee, PAKKO onnistua". Olo on kuin olisin menossa kohti tulimerta ja muuta vaihtoehtoa ei ole kuin marssia suoraan kohti.

Joku varmaan osaakin jo arvata mitä tapahtui seuraavaksi. Homma seis, koira rennosti maahan ja itse pari askelta sivuun. Uusi yritys, kun MOLEMMAT ovat rentoutuneet (koira osasi tämän aika paljon nopeammin kun ohjaaja). Jälleen sama; keskittymistä oltu nähtykään. Sama kuvio uudestaan, rentoutuminen, pieniä helppoja tehtäviä koiralle, iloista paineistamatonta palkkausta, uusi yritys, koira taas maahan ja rentoutuminen. Tätä sitten tehtiin koko ryhmän treenin purun ajan. Oli sellainen "Bh-koe heittämällä hyväksytty"- olo.Tai sitten ei... suoraan sanottuna teki mieli heittää pyyhe kehään ja vajota jonnekin maan alle.

Onneksi kouluttajani on niin huikea tyyppi, että osaa lukea koiran lisäksi myös ihmistä ja vieläpä käsitelläkin tällaista takakireää jännittäjä-persoonaa. Ryhmän siirtyessä autoihinsa leikin Kelmin kanssa runsaasti niin rennosti kuin siinä mielentilassa pystyin ja ohajsin iloisen väsyneen koiran autoon Hildan seuraksi.

Loppupeleissä treeneistä jäi hyvä fiilis, varsinkin kun ottaa huomioon, että tämä vaikein homma tehtiin leikkien eikä nameilla, koska nykyään KA:stä (Kleptomaaninen Ahmimishäiriö) kärsivä Hilda oli syönyt kaikki Kelmin treenieväät. Tietysti vika oli minun, mitäs jätin ne sinne vanhan nälkäisen rouvan saataville.

Seuraavaa häiriötreeniä odotellessa onkin hyvä muistaa nämä totuudet: "Älä jätä nälkäistä koiraa autoon." "Nameilla kaikki olisi voinut olla paremmin." "Toiveissa on hyvä elää."

"It wasn't me"