Arjen tavoista hihnakäyttäytyminen on ollut minulle ehdottomasti vaikein koulutettava asia. Sellaista rentoa, löysällä hihnalla kävelyä en ole saanut yhdellekään koiralle opetettua kunnolla. Kelmi on osoittautunut tässäkin vähän erilaiseksi nuoreksi aiempiin kokemuksiini verraten. Hihnassa kulkeminen kävi hetkittäin sen kanssa jopa kivuliaaksi jätkän aivan yhtäkkiä rynnätessä hajuille. Tuntui, että tyypillä ei olisi ollut mitään tuntoa kaulassaan vaikka kuinka paljon painetta pantaan tulisikin. Aiemmin olen ratkaissut hihnalenkkeilyn ongelmat erillisellä käskyllä, jolla koira on enemmän tai vähemmän kuuliaisesti kulkenut suurinpiirtein rinnallani. Kelmin kohdalla tämän käskyn opettaminen on ollut työn ja tuskan takana ja jossain välissä jo heitinkin osittain rukkaset kaivoon ja tyydyin siihen, että täällä korvessa kun asutaan, niin ei oo väliä.
Syksyn kurssilla koin aikamoisen heräämisen omassa asenteessani erityisesti hihnailua kohtaan ja pikkuhiljaa lenkit ovat muuttuneet miellyttävämmiksi. Tällä hetkellä Kelmi kulkee "lähellä"-käskyllä suurinpiirtein vierelläni edeten minun tahtiani haistelematta tai vapaasti haistellen pieniä pätkiä. Lähellä kävelyn taito on vielä pahoissa häiriökohdissa koulutuksen alla, mutta tutuissa ympäristöissä/hajuissa tämä toimii jo tosi hyvin! Tavoitteiss on lisäksi kontaktikävelty (ei ihan yhtä nihilistisen tarkka kuin seuruuttaminen) ahtaita ja hankalia paikkoja ajatellen, mutta tätä en ole vielä lähtenyt vaikeammissa ympäristöissä kouluttamaan. Olen vain ollut niin onnellinen jo pelkästään lähellä kävelystä ettei mitään rajaa! Voin luottaa siihen, että tuo valkoinen ääliösmies ei kisko minua nurin tai vie mennessään ojanperukoille!
Kuten jo viime tekstissäni mainitsin, suurin tekijä taidon oppimisessa oli mun oma asenne ja mielentila. Videoituani muutamia hihnalenkkejä jätkylän kanssa olin rehellisesti sanottuna järkyttynyt omasta mielentilastani lenkeillä. En ihmetellyt enää, miksi lähellä kävelyn opettaminen oli niin vaikeaa! Kohdallani harjoittelu keskittyi siis minun mielentilaani ei niinkään koiran (eli valitsin harjoituspaikoiksi helppoja paikkoja aluksi) ja pyrin pitämään itseni rentona ja iloisena koko harjoitteen ajan. Ja kas kummaa, aivan yhtäkkiä jätkä alkoi oppia!
Marraskuussa harjoittelun aloitettuani tilanne oli se, että Kelmi pysyi lähelläni vain pienen hetken ja heti tilaisuuden tullen ryntäili hajuille niin kovaa, että pelkäsin välillä olkapääni irtoavan liitoksistaan. Tämä oli tietenkään omiaan nostamaan minun kierroksia ja muutuin lenkin edetessä aina vain kireämmäksi ja kireämmäksi. Vaadin kakaralta enemmän ja enemmän, mutta unohdin opettaa, mitä vaadin. Reilu peli.
Joulukuun lopulla oltiinkin jo tilanteessa, että taajama-alueella pystyin kulkemaan hyvällä mielellä pidemmänkin lenkin koiran pysyessä hienosti rinnalla. Tottakai palkkaan yhä säännöllisesti, koska taito ei ole vielä tarpeeksi vahva pysyäkseen yllä ilman säännöllistä palkkausta, mutta silti. Ero on huima näin lyhyeen aikaan ja oikeasti, mikään muu ei ole muuttunut kuin oma asenne ja olotila lenkeillä. Tämä onkin herättänyt minut miettimään miten moneen muuhun asiaan olenkin itse vaikuttanut omalla ennakkoasenteellani tai jännitykselläni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti